katjasimone.com

en osaa selittää, kirjoittaa siitä, miksi tämä ei kiinnosta eikä onnistu. miksi kamerasta on tullut joku koriste-esine hyllyn päällä, eikä kauniita otoksia synny edes mielessä enää. niin on, mutta muuta en siitä osaa sanoa.

minut kohtaa jatkuvasti pohjaton alakulo: ympäristö ja ihmiset muuttuvat vaikeiksi ja uhkaaviksi. silmät on ummistettava, on käännyttävä pois että voisi hengähtää edes hetken. ettei tuhkehdu siihen tunnevyöryyn, jonka ympäröivä elämä aiheuttaa. mutta ei se tunnu elämältä, se on vieras, ja särkyvä, pinnallinen. se on täynnä turhaa, turhia sanoja, tekoja, ihmisiä. niin paljon ihmisiä, yhtäkkiä, jotka eivät sovi kuvaan, jotka ovat täysin vieraita, jostain muusta maailmasta johon itse en mahdu, tai halua.

viikot ovat olleet täynnä sydämentykytyksiä, hengen haukkomista ja itkunpuuskia. jälkeenpäin ne tuntuvat aina noloilta, lapsellisilta. miksi ihmeessä itken ja pelkään koko ajan? olenko muuttumassa pikkulapseksi, vai menettämässä järkeni (kyllä, pääkin on täynnä dramaattisia skenarioita ja julistuksia, alati)?

sitten yhtäkkiä nousen taas, olen iloinen. hämmentynyt tunteiden aaltoiluista, mutta iloinen ja rauhallinen. kyseenalaistan sitä, mutta totean kerta toisensa jälkeen tunteen olevan ihan oikea. en ole keksinyt sitä, se ei ole naamari. olen oikeasti onnellinen. hyvinä hetkinä olen tyytyväinen, seesteinen. ja jopa syvimmissä syövereissä tiedän, etten ole onneton- olen vain sijoiltani.

olen sijoiltani, ja niin on kaikki ympärillänikin. mikään ei ole oikeasti muuttunut, ei ulkoisesti. mitään ei ole tapahtunut (miksi tuntuu, ettei mitään koskaan tapahdukaan? elämä etenee, asiat kyllä muuttuvat, mutta mitään ei tapahdu?), mutta olen irrallani. olin sitten pohjan syvyyksissä tai aallon harjalla, en tunne olevani kiinni missään. jotenkin leijailen ilmassa, ilman ankkuria, ilman yhteyttä mihinkään. on asioita, ihmisiä, ajatuksia, tapahtumia, kaikkea, mutta ne eivät kosketa. en jaksa paneutua mihinkään, kehenkään. rimpuilen irti kaikista siteistä mitkä ovat olleet paikoillaan jo entuudestaan. haluan irti kaikesta, irtaudun haluamattanikin, ja sitten huudan yksinäisyyttäni (sekään ei lähemmin ajateltuna ole mitenkään uutta).

en osaa tehdä tästä suunnitelmaa. haluaisin. haluaisin sanoa, että pyyhin pöydän puhtaaksi, katkaisen kaikki linkit, ja aloitan uudestaan. mutta sitä en osaa tehdä. enkä halua katkaista siteitä paikkoihin enkä ihmisiin, en näin. ei siitä ole kyse. haluan (pyrin) vain irti. irtaannun, tein sitten mitä tahansa. leijailen ilmassa ja pelkään että putoan ja häviän. mutta en vaihtaisi sitä mihinkään, ja uskon myös, että pystyn laskeutumaan, kenties jopa kauniisti.

en tiedä, en mitään. en osaa sanoa sitä, enkä halua puhua siitä (puhe on jatkuvaa), mutta se on. olen.